Se oli vanha asemakahvila. Pyöreitä puupöytiä ja tuoleja oli ripoteltu ympäri salia. Pöydillä oli tummanvioletit tabletit ja penkkien pehmusta oli samaa sävyä. Salissa ei ollut vielä ketään muuta kuin se nainen, joka selaili joitain papereita ja joi korkeasta lattemukista. Naisella oli näyttävät punasankaiset lasit, lyhyt siilitukka ja valkea mekko, joka korosti kaakaonväristä ihoa. Hän näytti nuorelta, ehkä reilut kaksikymmentä vuotta, veikkaan. Tilasin kahvin ja sämpylän- en kerennyt syödä aamiaista - ja menin sitten Jonnan pöytään.
 - Huomenta, sanoin ja laskin tarjottimeni. Jonna näytti aidosti iloiselta, innokkaalta, nähdessään minut. Hän nousi ylös ja kätteli minua, reippaasti, katsoi suoraan silmiin. Käytöstavat, plussaa. Istuin.
- Okei, siis... Mennäänkö suoraan asiaan? Voit kyllä syödä sämpylän ensin, Jonna sanoi ja penkoi jotain laukustaan.
- Voidaan aloittaa, ei ongelmaa, sanoin. Oikeastaan minua vähän jännitti ja hermostutti. En ollut tottunut asemaani. Jonna sen sijaan vaikutti hyvin valmistautuneelta. Edessä oli papereita ja kun hän sai kynän laukustaan, hän oli täysin valmis.
- Okei, sitten. Juuso, siis kuvaaja, tulee vasta puoli kymmeneksi, joten hoidetaan nyt haastattelu. Juuso on suunnitellut jotain kaupungille, ainakin luulen niin. Noniin, siis, haastattelu. Mitäs sinulle kuuluu?
- Hyvää, vastasin. Usko tai älä, se oli kummallista. Minä haastateltavana. Onneksi sitä ei nauhoitettu.
- Sinullahan on kesälomaa, mitä